Sahdinvalmistuksen suomenmestaruudesta miteltiin 8.8.2015 Pertunmaalla. Kävin viimevuotisessa blogiartikkelissani läpi tarkemmin tämän kisan hyvin erikoista luonnetta, ja tyydyn nyt lyhyeen katsaukseen kisoissa vastaan tulleista mielenkiintoisista sahti-ilmiöistä. Kuten aiempinakin vuosina, pääosa ajastani kului parkkipaikalla kuulumisia vaihtaessa, sahdista haastellessa ja sitä maistellessa.

Voiton vei kisojen veteraani Markku Perttunen Parkanosta. Olen käynyt sahtikisoissa vuodesta 2007 lähtien, ja joka kerta Markku on ollut paikalla, yleensä joko kilpailijana tai tuomarina. Hänen sahtinsa on tuhtia, viljaista, maltaista ja lämmittävää. Kokonaisuudessaan kuuden kärki oli:

1. Markku Perttunen, Parkano
2. Esa Lahtinen, Tampere
3. Maria Kuusikko, Vaasa
4. Kari Sipilä, Hollola
5. Leevi Penttilä, Isojoki
6. Seppo Lisma, Orivesi

Finaalisahdessa erottui pari kuivempaa ja pari makeampaa sahtia, ikäänkuin kuivan ja makean sahdin ystävät olisivat äänestäneet omat suosikkinsa finaaliin. Ja kuivalla sahdilla tarkoitan tässä vähemmän makeaa sahtia. Sahdin makeusaste on keskeinen mielipiteitä jakava sahdin piirre. Tänä vuonna pohjoinen Satakunta oli hyvin voitokas, sillä Markun lisäksi mitalisijoilla oli Jämijärveltä kotoisin oleva Maria Kuusikko, vuoden 2007 sahtimestarin Kauko Kuusikon tytär. Kilpailijoita oli 43 sahtipitäjästä.

Oli ilahduttava nähdä kisassa myös valtavirrasta poikkeavia sahteja, vaikka joukosta selvästi erottuvalla sahdilla on hyvin vaikea ellei mahdoton päästä finaaliin. Näistä mieleen jäi erityisesti Kirkkonummen Kimmo Markkasen neljän viljan sahti. Todellakin viljainen, mutta hyvällä tavalla. Toinen mielenkiintoinen tapaus oli Joutsan Timo Vikmanin jaffan värinen sahti. Vaaleita sahteja karsastetaan suotta, nehän ovat hyvin raikkaita ja kesäpäivään sopivia. Värikin Joutsan sahdissa on mielestäni ihan yhtä korea kuin tavanomaisemmassa punaruskeassa.

Timo Vikmanin joutsalainen sahti. Todellisuudessa väri on vieläkin oranssisempi ja hyvin lähellä keltaista jaffaa.

Oli myös hieno huomata miten sahdinvalmistuksen taito oli siirtynyt mestareilta tyttärille. Kaikkien aikojen voitokkaimman sahtimestarin Olavi Viherojan tytär Tuula Viheroja oli tuonut kisaan erinomaisen sahdin, joka oli hyvin lähellä Olavin mestariteosta. Samaten Kauko Kuusikon tyttären Marian mallasjuoma oli vähintäänkin isänsä sahdin veroista.

Oma kisasahtini oli hyvässä kunnossa ja kaikilta muilta osin täysin kohdallaan, lukuunottamatta pientä sikunaista alkoholin poltetta. Minulla on nykyään sahtiin oma talon hiiva, jonka tavoille en ole vielä täysin oppinut. Herätin hiivan kevättalvella vanhasta leipäjuuresta, josta riittää myös jutunjuurta syksymmälle.

Seuraavat Sahdinvalmistuksen SM-kisat ovat elokuussa 2016 Sastamalassa, nähdään siellä!

Lauantaina 9.8.2014 kilpailtiin Espoon Lepolammella sahdinvalmistuksen Suomen mestaruudesta. 49 sahdintekijää oli tuonut paikalle sahtinsa arvioitavaksi ja osallistuin itsekin Jyväskylän edustajana kilpailuun. Suomen mestaruuden voitti Jarkko Mäki Karvialta. Kilpailun järjesti Suomen sahtiseura yhteistyössä pääkaupunkiseudun sahtiseuran Sahtipäät ry:n kanssa.

SM-kisan finalistit vasemmalta oikealle: Marja Kuusikko (Vaasa), Jouko Lavonius (Kuhmoinen), Uuri Kärkkäinen (Hyvinkää), Kari Harju (Pori), Jarkko Mäki (Karvia) ja Mika Välimäki (Parkano)

Yleisötapahtumana kilpailu on hyvin lupsakka, ja paikan päällä yleisökin saa hyvän kuvan millaista sahtia Suomessa tehdään. Kilpailu on tarkoitettu sahtia perinteisin menetelmin kotonaan valmistaville ja näiden kotisahtien makujen kirjo on huomattavasti laajempi kuin kaupallisissa sahdeissa. Kilpailussa oli esimerkiksi rukiista läntistä sahtia, hedelmäistä itähämäläistä sahtia ja tummaa makeaa kantahämäläistä sahtia. Käymisaromienkin määrä vaihtelee vähäisestä voimakkaan banaaniseen ja mausteiseen.

Osallistujat edustavat sahtipitäjiä, jotka eivät välttämättä noudata nykyisiä kuntajakoja. Pääosa näistä pitäjistä on perinteisiä sahtialueita, mutta viime vuosina myös uusien pitäjien määrä on kasvanut ja nyt kilpailijoita oli ennätyksellisesti 49 pitäjästä. Yleensä tosin sahdintekotaito siirtyy uusille alueille perinteisten sahtipitäjien, kuten Lammi, Hämeenkyrö ja Isojoki, kautta. Alueilla joilla sahdintekijöitä on enemmän, pitäjän edustaja valitaan paikaillissa kilpailuissa. Perinteisimmillä sahtialueilla jo näissä paikkaliskarsinnoissa käydään tiukkaa kisaa.

Sahdin Suomen mestaruuskilpailuja on käyty vuodesta 1992 lähtien jo perinteeksi muodostuneella jokseenkin erikoisella tavalla. Erikoisimman säännön mukaan jokainen kilpailija tuo mukanaan tuomarin. Ajatuksena on varmaankin ollut pitää tuomaristossa kaikka sahtiseudut edustettuna. Säännöllä on  kääntöpuolensa, sillä tuomari voi olla arvioimassa oman pitäjänsä sahtia. Sahdit arvioidaan sokkona ja käytännössä tutun sahdin erottaminen joukosta on erittäin vaikeaa. Tämän tiedostaen suomen sahtiseuran puheenjohtaja Pekka Kääriäinen avaa kisan perinteisesti julistamalla ”kotiinpäin saa vetää niin paljon kuin pystyy”. Vaikka mahdollisuudet arvata oikein ovat pienet, jotkut tuomarit yrittävät sinnikkäästi jäljittää kotikylän sahtia kisan edetessä alkuerien kautta semifiinaalin ja sieltä finaaliin.

Tämä tuomarointitapa tuo kisaan oman vivahteensa. Jos nimittäin joku tekee sahdistansa selvästi joukosta erottuvan esimerkiksi värin suhteen, mikään ei estä toisten pitäjien tuomareita laittamasta tuota sahtia viimeiseksi, koska se ei selvästikään ole oman pitäjän sahtia. Kilpailijat tiedostavat tämän seikan ja harva haluaa erottua räikeästi joukosta. Tämän vuoksi kuuden parhaan sahdin finaalissa sahdit ovat monena vuonna olleet hämmästyttävän samanlaisia.

Nyt kisasahdeissa oli kuitenkin mielestäni virkistävää persoonallistuutta enemmän kuin monena aiempana vuonna. Sahteja oli tehty oman maun ja perinteen mukaan. Muutama vuosi sitten tummahko ja makeahko Hämeenkyrön, Lammin ja Padasjoen tyyli oli voitokas, mutta parina viime vuonna hieman kuivemman maltainen ja rukiinen läntinen tyylisuunta on ollut kärkisijoilla. Osittain tämä on Isojoen sahtiopiston vaikutusta, joka on kouluttanut suuren joukon taitavia sahdintekijöitä. Vuoden 2014 kulta- ja hopeamitalistit edustivat Isojoen koulukuntaa. Osassa sahdeista oli myös käytetty Isojoen sahtiopistolla mallastettua ruista.

Kilpailun kuusi parasta olivat:

1. Jarkko Mäki, Karvia
2. Kari Harju, Pori
3. Mika Välimäki, Parkano
4. Uuri Kärkäinen, Hyvinkää
5. Jouko Lavonius, Kuhmoinen
6. Marja Kuusikko, Vaasa

Kulta ja hopea menivät siis Satakuntaan ja Parkanokin on Pirkanmaalla aivan Satakunnan tuntumassa. Itähämäläistä perinnettä edusti Jouko Lavonius Kuhmoisista. Hyvinkään kilpailija Uuri Kärkkäinen on poikkeuksellisesti opetellut sahdinteon internetistä. Vaasan Marja Kuusikon sahtioppi on peräisin hänen isältään, vuoden 2007 SM-voittajalta Kauko Kuusikolta Jämijärvelta Satakunnasta.

Kilpailun sääntöjen muukaan finaalin ulkopuolelle jääneet kilpailijat jakavat 7. sijan. Tuossa joukossa olin itsekin. Sahtini oli omaan makuuni juuri sellaista kuin sahdin pitääkin, enkä näe siinä juurikaan korjattavaa. Kilpailu on kuitenkin sen verran kovatasoinen, että hyvätkään sahdit eivät välttämättä pääse finaaliin. Tuomarini mukaan sahtini oli vielä semifinaaleissa mukana.

Kisajärjestelyt olivat sujuvia ja yleisöä oli paikalla hyvin. Ohjelmaakin kisatapahtumassa oli, mitä en tosin ehtinyt seuraamaan. Olinhan tullut kisapaikalle tapaamaan ihmisiä ja keräämään aineistoa sahtikirjaa varten. Itseasiassa vietin 90 % ajasta parkkialueella haastatellen sahdintekijöitä, kuulumisia vaihdellen ja maistellen sahteja. Kisaperinteitä kunnioitaen olin varannut muille kilpailijoille, tuomareille ja yleisölle maistiaisiksi tekemääni sahtia ja kotiolutta. Väkeä oli paljon liikkeellä ja maistiaisia riitti yli viidellekymmenelle, mutta tarjoiltavat loppuivat Jyväskylän osalta silti kesken neljän paikkeilla iltapäivällä. Täytyy varustautua 2015 kilpailuun Pertunmaalla paremmin.